Categories
Albania Elokuvahistoria Essee Itä-Eurooppa

Hoxhan varjossa – albanialainen elokuvakulttuuri

Kiinnostukseni albanialaista elokuvaa kohtaan alkoi Helsingin Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla, joilla näytettiin vuonna 2014 Iris Elezin ja Thomas Logorecin hieno teos Bota (“Maailma”, 2014), jossa joukko tylsistyneitä ihmisiä pitää kahvilaa keskellä ei-mitään, ja samalla “tulevaisuuden” keskipisteessä, sillä heidän ympärilleen suunnitellaan junarataa. En ole nähnyt elokuvaa enää uudestaan, vaikka se on vakiintunut yhdeksi suosikeistani, ja samalla sen yllä tuntuu leijuvan mysteeri. Elokuvan historialliset kytkökset olivat aikoinaan täysi mysteeri ja niiden viitteellisyys konkretisoitui lähinnä muistettavassa kohtauksessa, jossa vanha isoäiti katsoo liikuttuneena mustavalkoista elokuvaa televisiosta ja taustalla soi Pietro Mascagnin “Cavalleria Rusticanan” välisoitto (intermezzo). Elezi on ollut jo tuolloin aktiivinen ja keskeinen tekijä Albanian elokuvaperinnön pelastamiseksi, ja toimii nykyään Albanian elokuva-arkiston johtajana. Hänen teoksestaan ei ole ollut hassumpaa aloittaa tutkimusmatka albanialaiseen elokuvaan, jossa historiaan on hyvin moniulotteinen ja traumaattinen suhde. 

En ole törmännyt albanialaiseen elokuvaan kovinkaan usein, joten nähdessäni vahingossa Association des Cinémathèques Européennes’n (ACE) Twitter-tilillä ilmoituksen restauroidun klassikkoelokuvan näytöksestä, olin innoissani. ACE on neljänkymmenen yhdeksän Euroopan kansallisen ja alueellisen elokuva-arkiston yhteenliittymä (mm. oma Kavimme), joka on perustettu valvomaan eurooppalaista elokuvaperintöä, ja tekemään sitä tunnetuksi etenkin Euroopassa. Samalla ACE:n tarkoituksena on vahvistaa tietämystä siitä, mitä elokuvaperinnön elossa pitäminen vaatii ja miksi Euroopan päättäjien tulisi ymmärtää tämän perinnön merkitys. Sen sarja “A Season of Classic Films” tuo viikoittain verkkoon esille klassisia ja restauroituja eurooppalaisia elokuvia, joiden arvoa ei ehkä aikoinaan tai sittemmin ole tunnustettu. Ikävä kyllä havahduin tekemään tätä kirjoitusta vasta myöhään, joten käsittelemäni elokuva, Saimir Kumbaron Vdekja e kalit (eli “Hevosen kuolema”, 1992), on saattanut jo poistua valikoimista, mutta tarjolla on paljon muutakin mielenkiintoista läpi kesän.

Albanialaisen elokuvan historiasuhde

Albanialaisen elokuvan historia on hyvin poikkeuksellinen ja mielenkiintoinen tapaus, sillä se on pitkälle sidoksissa yhteiskuntaa kokonaisvaltaisesti määritelleeseen marxilais-leninistiseen dogmaan, jonka varjossa tapahtui joukkomurhia, pakkosiirtoja ja poliittisia puhdistuksia. Ensimmäinen elokuvateatteri avattiin maahan australialaisen levittäjän toimesta jo 1912, mutta se suljettiin ensimmäisen maailmansodan alussa ja sittemmin erinäiset elokuvaprojektit jäivät yrityksistä huolimatta tyngiksi ensin fasistien ja sitten natsien vallatessa maan. 

Sodan jälkeen Albanian kommunistijohtaja Enver Hoxha tutustui muiden sosialistijohtajien ajatuksiin elokuvan tärkeydestä, ja toimitti kansallisen tuotannon alulle Neuvostoliiton tukemana. Hänen johdollaan pääkaupunki Tiranan lähistölle perustettiin maan ensimmäisen elokuvastudiokompleksi “Uusi Albania” (Kinostudio Shqipëria e Re), ja Albanian tekijälupaukset lähetettiin muihin itäblokin maihin hakemaan oppia. Ensimmäinen tuotanto, myös Suomessa vuonna 1954 ensi-iltansa saanut historiallinen epookki Kultainen haarniska (‘Velikiy voin Albanii Skanderbeg’, 1953), tehtiin yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa ja sen ohjasi Sergei Jutkevitš

Elokuva seurasi Hoxhan mukana omilleen, ja kun Stalinin kuoleman jälkeen itäisen blokin maat alkoivat hiljalleen etääntyä tämän opeista, Hoxha katkaisi suhteet muun muassa Neuvostoliittoon ja liittoutui 1960-luvun alussa Maon Kiinan kanssa. Elokuvien rooliksi jäi “puhdas” propaganda, ja 1970-luvulla Hoxha aloitti täyden eristäytymispolitiikkansa muusta maailmasta. Näin elokuva jäi eräänlaiseen tyhjiöön, jossa sen tarkoitusperät olivat tiukasti hoxhalaisten oppien ikeessä. Elokuvatuotannolla oli silti merkittävä rooli koska television omistaminen oli ekonomisessa tilanteessa harvinaista, ja keskimäärin albanialainen kävikin elokuvissa huimat kymmenen kertaa vuodessa. 

Kinostudio Shqipëria e Re. Alkuperäinen kuva: https://www.thealbaniancinemaproject.org/albanian-history.html

Hoxha kuoli vuonna 1985 ja kommunistinen järjestelmä romahti viimeistään vaalien aikaan 1992, jolloin demokraattinen puolue nousi valtaan. Hoxha oli luonut “albanialaisen elokuvan” siinä missä hän oli tehnyt valtiosta “tuhansien bunkkerien maan” ulkomaisten valloittajien pelossa. Tämän takia elokuvahistorialla oli ja on kaksinainen merkitys Albaniassa. Koska se on sidoksissa Hoxhan kammottavaan perintöön (yllä mainittujen väkivaltaisuuksien lisäksi kulttuurisella tasolla sensuuriin ja pakkoindoktrinointiin), osa albanialaisista pitää sitä näin ollen arvottomana ja valtion johtohahmoilla ei ole ollut minkäänlaista mielenkiintoa tätä perintöä kohtaan muuta kuin esittämällä elokuvia sensuroitaviksi. Kyseessä on kuitenkin neljänkymmenen neljän vuoden sorron tulos ja oikeuttaja, mikä ylittää ainakin pintapuoleisesti huomattavalla tavalla esimerkiksi natsi-Saksan kulttuuriperinnön varjon. Neuvostoliitossa puolestaan stalinistisen aikakauden päätyttyä esimerkiksi stalinistisen elokuvan pääarkkitehdiksi ajautunut Mihail Romm teki täyden suunnan muutoksen katuen avoimesti heikkouttaan (ja sen konkreettisesti näyttäen). Albanialainen elokuva ei puolestaan taida tuntea yhtään avoimesti antihoxhalaista elokuvaa, vaikka esimerkiksi Tiranan yliopiston professori Julian Bejko on hahmotellut toista tapaa tulkita kommunistisia elokuvia1

Vuonna 2012 Tähän tilanteeseen syntyi vastaiskuna systemaattinen yritys pelastaa ja uudelleen ymmärtää tätä perintöä, oli se sitten miten moraalisesti kyseenalaista tahansa. Kyseinen projekti, The Albanian Cinema Project, sai tukea sekä kotimaisilta aktivisteilta, että arkistotyöntekijöiltä Balkanilla ja Yhdysvalloissa, ja onnistui tavoitteessaan restauroida viisi elokuvaa viidessä (neljässä) vuodessa. En ole löytänyt lähdettä, josta voisin suoraan sanoa saavani tiedon siitä, miten projektilla nyt menee, mutta ainakin sensorit on vältetty ja albanialaisten elokuvien restaurointiprojekti etenee, joskin vähäisillä resursseilla koronan varjossa2

Kommunismin jälkeen – hevosen kuolema

Tällaisesta perinnöstä ponnistaa vuonna 2018 restauroitu moderni klassikko, Saimir Kumbaron Vdekja e kalit, ensimmäinen kommunistisen ajan jälkeen tehty elokuva Albaniassa. Se tehtiin hyvin pienellä budjetilla heti diktatuurin kaatumisen jälkeen, ja se käy vimmaisasti kommunistisen ajan ahdistuksen lähteiden kimppuun. Elokuvan aiheena ovat poliittiset murhat, pakkosiirrot, Hoxhan henkilökultti, armeijan puhdistukset 1970-luvulla, yleinen vainoharhan ilmapiiri, yksilön täydellinen eristäminen yhteiskunnasta sekä kommunistisen ajan jälkeinen korruptio ja korkeiden virkamiesten uhriutuminen vetoamalla ajan henkeen ja henkilökohtaiseen selviytymisen. Paulina Reizi kirjoittaa, että vielä vuosi ennen elokuvan syntyä tällainen teos olisi ollut mahdotonta toteuttaa, ja elokuvassa kansakunnan ahdistus näkyykin siinä, miten pakonomaisesti kaikki poliittisen järjestelmän kipukohdat on runnottu osaksi loppupeleissä hyvin yksinkertaista tarinaa. 

Elokuva sijoittuu vuoteen 1974 ja sen päähenkilö Agroni (näyttelijänä Albanian tärkeimpiin kuuluva Timo Flloko) on toimeltaan hevosten kouluttaja, joka joutuu virkamiesten painostuksesta tapattamaan kauneimman ja vahvimman kilpahevosensa. Hän välttää tehtävän myymällä hevosen romaneille, joiden yhteisöllisyys muodostaa hiljaisen vastarinnan järjestelmän hajottavalle voimalle, mutta hevosen hiljaiselo ei jää huomaamatta hallinnon edustajilta. Pian Agronia syytetään maanpetoksesta, eikä miehen moraalinen suoraselkäisyys auta hänen asiaansa. Samalla hänen vaimonsa pakotetaan ottamaan avioero sekä tekemään abortti, ja miehen perhe pakkosiirretään toiselle puolelle maata naapureiden lyhyesti pohtiessa tämän oikeutusta. Reizin mukaan elokuva perustuu tositapahtumiin, inspiraationaan vuonna 1975 Hoxhan teloituttama kenraali Petrit Dume, jota syytettiin revisionistista ideoista ja maanpetoksesta. 

Teoksen vahvinta kuvausta lienee se, miten Agron jätetään oman onnensa nojaan ja eristetään yhteiskunnasta sen takia, että hän ei tottele sen tiukkoja sääntöjä. Moraalinen oikeutus on toissijaista valtiossa, joka perustuu siihen, että moraali on jo ylhäältäpäin määritelty kokonaisuus, ja tällöin yksilön rooliksi jää täysi antautuminen yhteiskunnan säännöille, mikäli hän haluaa elää siinä. Kun järjestelmän edustajat huomaavat, että yksilö käy sääntöjä vastaan ja saa tahdonvoimaa toisenlaisesta moraalista, yksilön sosiaalinen eristäminen tapahtuu hyvin nopeasti. Kun esimerkiksi Agronin hyvässä asemassa oleva appiukko yrittää todistaa tämän syyttömyyttä, hän saa nopeasti tietää, että juuri mitään ei ole tehtävissä, ja näin ollen alkavat “varotoimenpiteet” eli hänen perheensä pikainen etäännyttäminen “valtion vihollisen” nimestä. Samaa mantraa toistaa vaimon sisko, joka suostuttelee tämän hakemaan abortin (laittoman tietenkin). Vaikka valtio tekee osansa yksilön eristämisessä, sen tiukka kontrolli pakottaa ihmiset toimimaan enemmän tai vähemmän omasta tahdostaan valtion tahtoa mukaillen suojellakseen itseään.

Saimir Kumbaro, 1960-luvulla uransa aloittanut näyttelijä ja sittemmin ansioitunut ohjaaja.

Agronin sankaruuden kuvaus on hieman kömpelöä ja vailla nyansseja, ja saattaa heijastaa kommunismin jälkeisen albanialaisen elokuvan virtausta, jota Julian Bejko (2016) on kuvannut “helpoksi moralisoinniksi”. Agron on jopa liian suoraselkäinen kapinallinen eikä yritäkään ajatella omaa asemaansa vaan inspiroituu hevosten symbolisoimasta “vapaudesta”. Hän on kieltämättä eräänlainen runollinen marttyyri, jonka hahmon avulla Kumbaro saattaa kärjistää sitä, miten kamalaa kommunismin aika oli yksilön kannalta, ja miten suuri rooli armeijan henkilöstöllä oikeasti oli “kapinassa” valtiota vastaan. Vaikka Agron yrittää hieman neuvotella järjestelmän kanssa, hän tekee sen kärkkäästi siinä määrin, että katsojalle ei jää missään vaiheessa epäselväksi, että hän on järjestelmän uhri ja sitä vastaan. 

Bejkon mukaan kommunismin jälkeisen elokuvan piirteisiin kuului “yleinen yhteiskunnallinen paniikki”, joka johtui siitä, että ihmiset yrittivät täyttää uusia yhteiskunnallisia asemia niin hysteerisesti, että aikaa tai paikkaa menneisyyden monipuoliselle reflektiolle ei jäänyt. Hän jatkaa, että näin ollen “albanialainen elokuva oli eettisesti haluamaton lähestymään menneisyyttä, ja sen omaa roolia sosialistisen myytin rakentamisessa”. Tästä näkökulmasta myös temaattisesti yltäkylläinen Vdekja e kalit näyttäytyy hektisenä työnä, jolla on kiire tuomitsemaan kommunistinen menneisyys ja kauhistelemaan terrorin ilmapiiriä. Bejkolle albanialaisen elokuvan epäonnistuminen 1990-luvulla johtuu sen kyvyttömyydestä yrittää ymmärtää uutta järjestelmää, joka nousi kommunismin tuhkasta. Kumbaron elokuva eroaa tästä ajatuksesta kuitenkin niin, että se suoraan ilmaisee lopussa, että entiset virkamiehet, jotka tuomitsivat ihmisiä kuolemaan sekä siirrettäviksi ja vangittaviksi, ovat uudessa yhteiskunnassa löytäneet nopeasti tiensä huipulle. Toisin sanoen teos kritisoi virkamiesten uhrimentaliteettia ja romahduksen jälkeistä uutta menneisyyssuhdetta, ja jää samalla osittain sen uhriksi. Ehkä osa Bejkon kritiikistä voidaan lukea myös kritiikkinä Kumbaron ilmaisun tyylille, jossa ongelmakohdat on esitetty hyvin laveasti ja ne jätetään ilmaan tavalla, joka tuskin lisää ymmärrystä yhteiskunnan ongelmakohdista. 

Lopuksi

Kun näin jälkikäteen mietin Elezin ja Logorecin elokuvaa Bota, huomaan, että se selkenee mielessäni. Hellä kohtaus, jossa isoäiti katsoo televisiota ja itkee, vaikuttaa ainakin epämääräisten muistojen perusteella liittyvän osaksi uuden polven tekijöiden tarvetta ymmärtää elokuvahistoriaansa uudesta näkökulmasta. Kuten Mark Cousins kirjoitti Sight & Soundissa vuonna 2017: “Vanhat albanialaiset elokuvat – kuten minkä tahansa muunkin maan elokuvat – eivät ole parempia tai huonompia kuin aikansa. Ne ovat oma aikansa: todistusaineistoa siitä, mitä ajateltiin ja tunnettiin.” Kun isoäiti nyt katsoo televisiosta elokuvaa, jonka kenties aikoinaan näki kankaalta, yleinen ja henkilökohtainen historia tuntuvat läsnä monisäikeisenä. Jos television omistaminen oli Hoxhan Albaniassa kallista ja elokuvissa käytiin keskimäärin kymmenen kertaa vuodessa, nyt samat elokuvat voidaan nähdä vain satunnaisesti televisiosta. Ja jopa sekin oli uhan alla vuonna, jona Bota tehtiin. Jotain on saatu ja jotain on menetetty. 

Elokuvaa ei voi asettaa väkivallan ilmapiirin kanssa samalle linjalle, mutta elokuvissa on läsnä Peter von Baghin määrittämä “salaisen muistin” elementti. Isoäidin muisto, jonka intiimiin yksityiskohtiin emme pääse osallisiksi, määrittelee albanialaista historiakäsitystä runollisesti. Siinä tuntuu inhimillisen muiston lämpö, jonka voimme kokea erityisen läsnä olevana elokuvien läheisyydessä. Edes Hoxhan tiukka kontrolli ei voinut estää ihmisiä elämästä syvällisesti tunteitaan. Elokuvan merkityksellisyys voi ylittää aikansa. Albanialaisen elokuvan tekijöiden tapa pitää yllä rakkautta elokuvaperintöönsä niin elokuvissaan kuin arkistotyössään, on tutkimisen arvoinen tapaus. Suomalaiset voivat oppia paljon albanialaisesta elokuvakulttuurista.

  1. Toisaalta koska en itsekkään tunne albanialaisia töitä tarpeeksi hyvin, lisään tähän pienen varauksen. Bejkon artikkelista Albanian Cinema in Transition: A Comparative Analysis of Motion Pictures from the End of the Communist Era lisää tekstin toisella puoliskolla.
  2. Suomen Ulkoministeriön mukaan ulkonaliikkumiskielto on voimassa klo 22-06, ja Albanian Daily Newsin tuoreessa uutisessa kerrotaan maan tartuntalukujen laskeneen niin rajusti, että erillisiä koronaosastoja ollaan lakkauttamassa ja potilaita aletaan ohjaamaan yhteen sairaalaan.

Lähteitä

Cousins, Mark (2017): In the Realm of the Censors. Sight & Sound, June 2017.

Piispa, Lauri (2021): Ihmiskasvoinen tiede. Filmihullu 3/2021.

Bejko, Julian (2016): Albanian Cinema in Transition: A Comparative Analysis of Motion Pictures from the End of the Communist Era. KinoKultura, Special Issue 16: http://www.kinokultura.com/specials/16/bejko.shtml (viitattu 26.5.2021)

A Season of Classic Films: Albanian Film ‘The Death of a Horse’ (2021): https://ace-film.eu/a-season-of-classic-films-albanian-film-the-death-of-a-horse/ (viitattu 26.5.2021)

An Overview of Albanian Film History: https://www.thealbaniancinemaproject.org/albanian-history.html (viitattu 26.5.2021)

Aiheesta lisää:

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s