Omat ennakkomaistiaiseni Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaalin ohjelmistosta ovat hyvin niukat, mutta viime vuoden, tai oikeastaan viime vuosien, suurimpiin elokuvakokemuksiin kuuluva kaksiosainen argentiinalainen Trenque Lauquen (Laura Citarella, 2022) on teos, jollaista harvoin nähdään Suomen valkokankailla.
Ohjaajan kotikaupungin mukaan nimetty ja sinne sijoittuva Trenque Lauquen on täynnä mysteereitä, joiden pariin sekä katsoja että henkilöhahmot joutuvat heittäytymään, ja joiden on annettava johdattaa kaikessa rauhassa. Elokuva alkaa erään naisen (sukupolvensa tärkein näyttelijä Laura Paredes) “katoamisesta” ja kiemurtelee sitten takaumien, kuvitelmien, kirjeiden, musiikin ja eri hahmojen kautta mitä oudoimpiin suuntiin. Päähenkilö Lauran kohdalla on kyse pikemminkin jonkun henkilön lähtemisestä tai yllättävästä poissaolosta, sillä argentiinalaisen historian takia Citarella ja Paredes ovat halunneet välttää “katoamista” sanan sotilasdiktatuurin ajan todellisuuteen viittaavien konnotaatioiden takia. Näin ollen keskeisemmäksi kysymykseksi nousee Lauran oma tahto ja motivaatio. Kyseessä ei ole ohjaajan mukaan poliittinen allegoria, vaikka hän ei kiellä poliittisten tulkintojen mahdollisuutta. Trenque Lauquen on oikeastaan elokuva, jossa mysteeri ja useat muut mahdolliset siihen liittyvät mysteerit luovat moniselitteisen ilmapiirin, joka leijuu teoksen yllä samaan aikaan kun henkilöhahmot rakastuvat ja heittäytyvät salapoliisityöhön.
Mysteeri Trenque Lauquenin maailmassa luonnehtii elämää, olemassaoloa ja intohimoa. Sen ei tarvitse tarkoittaa mitään eikä sen tarvitse olla rationaalisuuteen pyrkivän järjen ohjaama. Itse asiassa mysteerin tyhjentymätön luonne tarkoittaa sitä, että sen pariin heittäytymällä voi unohtaa maailmallisen logiikan ja turhat tulkinnat. Se saa meidät unohtamaan itsemme, jotta voisimme kohdata itsemme uudella tavalla. Mysteeri kyseenalaistaa ymmärryksemme maailmasta ja tekee sen kohtaamisen helpommaksi tunteiden avulla.
Balzacin tai Borgesin tavoin mysteerit ja arvoitukset luonnehtivat myös laajemmin sekä ohjaajan että teoksen tuotanto”yhtiö” El Pampero Cine -kollektiivin elokuvia. Hamed Sarrafi kirjoittaa: “Citarellan elokuvat pitävät yllä arvoituksellista tunnelmaa kaivamalla arjen näennäisen tavanomaisuuden alta piilotetun poikkeuksellisen aineksen. Hänen elliptisen kerrontansa läpi kajastaa salaperäisiä yhteyksiä ja epäsuoria merkityksiä [–] Citarellalle arkinen hautoo selittämätöntä ja jokapäiväinen elämä tarjoaa tilaisuuksia paljastuksille niitä varten, jotka ovat tarpeeksi tarkkanäköisiä läpäistäkseen sen läpikuultamattoman pinnan.”
Trenque Lauquen on Citarellan mukaan eräänlainen jatko-osa vuosia aiemmin ilmestyneelle elokuvalle Ostende (2011), jonka pääosaa näyttelee myös Paredes (näytellen ilmeisesti samaa henkilöä), ja joka Suomessakin on ollut nähtävillä ainakin Mubi-suoratoistopalvelun kautta joitain vuosia sitten. Alunperin lineaariseen muotoon kirjoitetussa Trenque Lauquenissa sen lopullisen muodon ei-lineaarinen kerronta pakottaa katsojan pohtimaan tapahtumien välisiä suhteita monisyisemmin ja huomioimaan useita näkökulmia. Samaan aikaan se tuntuu kertovan maailman moninaisuudesta ja siitä miten toisen sydän ja todelliset tunteet ovat ikuinen arvoitus. Ihmisten kohtaamiset ovat lyhyitä, mutta niiden merkityksellisyys ei katoa, vaikka joku päättääkin jatkaa matkaansa. Samoin elokuva on täynnä jälkiä, joita joku on joskus jättänyt, jäivät ne sitten sydämeen, kirjan sivuille tai tuulilasiin. Kyse on siitä miten elämän uskaltaa kohdata – antautuuko hetkille ja päättääkö seurata vihjeitä tuntemattomaan.
El Pampero Cine – argentiinalainen elokuvakollektiivi
Trenque Lauquenin myötä saadaan kunnon sysäys El Pampero Cinen maailmaan. Kyseinen kollektiivi tuottaa tällä hetkellä maailman kiinnostavinta uutta elokuvaa ja sen työtavat eroavat radikaalisti muista tavanomaisemmista mahdollisuuksista tehdä audiovisuaalista taidetta riippumattomasti. Keskeistä El Pampero Cinen elokuville on elämän ja taiteen limittyminen. Kollektiivin jäsenet ovat ystäviä ja heidän perheensä ovat läheisiä keskenään, näin ollen eri ohjaajien elokuvissa vilahtelevat henkilöt ovat usein sekä kollektiivin jäseniä että perheiden jäseniä. Trenque Lauquenin Ezekiel eli Ezequil Pierri on Citarellan aviomies, Paredes puolestaan hänen paras ystävänsä (Film Commentin podcastissa naureskeltiinkin, miten ohjaaja joutuu työssään katsomaan aviomiehensä rakastumista parhaaseen ystäväänsä).
Citarella, Mario Llinás (La Flor), Alejo Moguillansky (La vendedora de fósforos) ja Agustín Mendilaharzu (kuvaaja, myös Trenque Lauquenissa) muodostavat kollektiivin ytimen. Yliopistolla Citarellan opettajana toimineesta Llináksesta voi puhua johtohahmona ja hänen kolmetoista ja puolituntinen elokuvansa La Flor (2018) onkin luultavasti kollektiivin tunnetuin elokuva. Selvästi Jacques Rivetten osittain valmistuneesta Les Filles du feu -elokuvasarjasta inspiroitunut La Flor jakautuu kuuteen eri jaksoon, joita yhdistää Piel de Lava -teatteriryhmän neljän näyttelijättären osallistuminen ja eri roolien vaihtaminen genrestä toiseen. Laura Paredes ei siis sinänsä ole El Pampero Cinen jäsen vaan kuuluu pääasiallisemmin 2003 perustettuun näyttelijäryhmään, jonka muita jäseniä ovat Elisa Carricajo (Elisan roolissa Trenque Lauquenissa), Valeria Correa ja Pilar Gamboa. Vähäisten englanninkielisten tietojen ja vielä hyvin heiveröisen espanjankielen taitoni takia en ole löytänyt tarkempaa tietoa Piel de Lavan metodeista, mutta ilmeisesti kyseessä on hyvin kollektiivinen tapa lähestyä näyttelemistä, ryhmädramaturgiaa ja ohjaamista. Ei siis olisi ihme, jos El Pampero Cinen ja Piel de Lavan metodit saisivat toisiltaan inspiraatiota.
Citarella kuvailee El Pampero Cinea “rock-bändiksi”, jossa jokainen tekijä osaa hyvin oman osa-alueensa. Tarkemmin ottaen jokainen jäsen on lisäksi multi-instrumentalisti ja rooleja vaihdellaan riippuen tuotannosta. Citarellan vahvuudet ovat ohjauksessa ja tuotannossa, Llináksella kirjoittaminen ja tuotanto ovat keskiössä, Moguillansky on nerokas leikkaaja ja Mendilaharzu hoitaa useimmiten kuvauksen. Tekotapaa luonnehtii konkreettisuus ja tekeminen eikä esimerkiksi budjetteja tai festivaalilevitystä mietitä liikaa etukäteen. Citarellan Senses of Cinema -haastattelusta saa sellaisen kuvan, että kollektiivissa ideat ovat tärkeämpiä kuin se onko niitä mahdollista toteuttaa sellaisenaan. Toisin sanoen, hyvälle idealle kyllä löydetään jonkinlainen toteutustyyli.
Vaikka teoksissa on outo keveyden tuntu, jota voidaan verrata Rivetten improvisaatiolle perustuvaan tyyliin, ainakaan Citarellan ohjaustyyli ei perustu improvisaation hyödyntämiselle vaan teos pitäytyy käsikirjoituksessa. Yksittäiset kohtaukset saavat toki hengittää ja pienillä eleillä on merkitystä, mutta ideat eivät vaihdu lennossa. Elokuvien arvoituksellisuus johtuu puolestaan Ursula K. Le Guinin ja Roberto Bolañon nimeen vannovan Citarellan rakkaudesta kirjallisuuden “mystiseen laatuun”, jonka hän haluaa välittää kankaalle. Tietynlainen kirjallinen tyyli näkyy pitkissä monologeissa ja voice-overeissa sekä siinä, miten kirjat ovat osa elokuvan maailmaa. Trenque Lauquen on myös täynnä kuvia, joita on melko mahdotonta redusoida vain yhteen merkitykseen. Citarella selvästi kertoo tarinaa tai kokee ohjaajan roolin kertojaksi, mutta häntä kiinnostaa muodon muuttaminen teoksen sisällä ja näin ollen eri kerrontatyylien tutkiminen yhdistelyn kautta. Tämä näkyy laajemminkin El Pampero Cinen elokuvissa. Keskeistä on totunnaisten kerrontatapojen uhmaaminen ja uusien löytäminen.
Teosten tekeminen kestää useita vuosia. La Flor valmistui kymmenessä vuodessa, Trenque Lauquen oli kuuden vuoden urakka. El Pampero Cinen kohdalla mainitaan usein, että tekijöiden elokuvissa elämä ja elokuvat liittyvät yhteen. Ihmiset kasvavat samalla kun elokuvia tehdään. Citarella on sanonut, että elokuvien omanlainen ilmapiiri saa luonteensa tekotavasta ja elokuvanteko nähdään eräänlaisena seikkailuna. Kollektiivin jäsenet eivät ole tiukkoja aikataulujen vankeja eivätkä he tee elokuvia voittaakseen palkintoja tai tienatakseen miljoonia. Kollektiivin suurin ja elokuvanteon tulevaisuuden kannalta ehkä merkittävän huomio liittyy juuri siihen, miten elokuvanteko on yhteydessä elämään. Digitaalisen elokuvan aikana tällaiset huomiot ovat erityisen tärkeitä, sillä elokuvantekijöillä ja ihan kenellä tahansa (tietyn tulotason omaavalla) on käytettävinään huomattava resurssivarasto. Toki jo esimerkiksi sellaiset “sooloartistit” kuten Jonas Mekas ja Michael Pilz ymmärsivät, miten elokuvanteon ja elämän voi liittää yhteen, mutta El Pampero Cinen yhteisöllisyys uhmaa tyypillisiä tekemiseen liittyviä hierarkioita ja tuotantosuhteita. Trenque Lauquen on tämän ansiosta erittäin intiimi teos, joka saa seurata ideoitaan vapaasti, ja jonka kohtauksista voi tunnistaa taustalla vaikuttavan yhteishengen (mm. toisen osan radiokohtaus). On siis aika kääntää katseet El Pampero Cinen tuotantoon, monella suomalaisella cinefiilillä ensimmäistä kertaa, ja ihastua niihin tapoihin, joilla Laura Citarella lähestyy elämän, elokuvanteon ja maailman mysteereitä.
Lähteet:
El Pampero Cinen sivut: http://elpamperocine.com.ar/
Macheret, Mathieu. ’Trenque Lauqueun’ director Laura Citarella: ’Fiction protects the things we show’. Le Monde. https://www.lemonde.fr/en/culture/article/2023/05/13/trenque-lauquen-director-laura-citarella-fiction-protects-the-things-we-show_6026536_30.html (viitattu 15.9.2023)
Sarrafi, Hamed. A Cinematic Sojourn to the Land of Awe and Astonishment: Interview with Laura Citarella about El Pampero Cine and Trenque Lauquen. Senses of Cinema 106. https://www.sensesofcinema.com/2023/interviews/a-cinematic-sojourn-to-the-land-of-awe-and-astonishment-interview-with-laura-citarella-about-el-pampero-cine-and-trenque-lauquen/ (viitattu 15.9.2023)
Trenque Lauquen nähdään Rakkautta ja Anarkiaa festivaaleilla neljä kertaa:
LA 16.9. – Kino Engel 2 – Klo 13:15 (osa 1), KLO 15:45 (osa 2)
TI 19.9. – Kinopalatsi 9 – Klo 18:15 (osa 1), KLO 20:45 (osa 2)
TO 21.9. – Kinopalatsi 9 – KLO 18:15 (osa 1), KLO 20:45 (osa 2)
SU 24.9. – Kino Regina – KLO 15:45 (osa 1), KLO 18:15 (osa 2)
Elokuvablogi El Sur 