Ensi-ilta: 8.3.2024. Pääosissa: Natalie Portman, Julianne Moore, Charles Melton. Ohjaus: Todd Haynes. Käsikirjoitus: Samy Burch, Alex Mechanik. 117 minuuttia.
Modernin yhdysvaltalaisen elokuvan johtohahmoihin kuuluva Todd Haynes palaa Suomen valkokankaille mustan komedian sävyttämällä psykodraamallaan May December, jossa melko tunnettu näyttelijätär Elizabeth (Natalie Portman) valmistautuu uuden, tositarinaan perustuvan elokuvan kuvauksiin vierailemalla tapauksen osallisten luona kaksi vuosikymmentä niiden jälkeen. Vanhan skandaalin keskiössä on ex-kouluopettaja Gracie (Haynesin vakiotähti Julianne Moore), joka käytti aikoinaan hyväkseen 13-vuotiasta Joeta (Charles Melton), jonka kanssa hän asuu edelleen avioliitossa. Näistä lähtökohdista käynnistyy epämiellyttävän tuntuinen, motiiveiltaan usein hämärä draama, jossa Elizabeth tunkeutuu yhä syvemmälle Gracien ja Joen suhteen yksityiskohtiin, ja jokainen keskushenkilöistä joutuu kohtaamaan kiusallisia totuuksia itsestään ja ympäröivästä todellisuudesta.
Elokuvassa on pitkälti kyse fantasian ja autenttisuuden välisestä jännitteestä. Elizabeth ja Gracie liikkuvat fantasian piirissä, toinen etsimässä “Gracien” kuvaa ja toinen sitä antamassa, samalla kun Joe vastailee Elizabethin uteluihin vilpittömästi, mutta varauksella. Toki hahmot notkahtelevat jatkuvasti toiselle puolelle; Joen elämä hyväksikäytön uhrina ja sen hiljainen hyväksyntä on osittain Gracien kutoman manipulatiivisen fantasian syytä, mutta hän on myös itse lopulta ottanut sen vastaan, ja vasta Elizabethin myötä hän rupeaa kyseenalaistamaan elämäänsä; näyttelijänä Elizabeth elää fantasian maailmassa, joka tahraa totuuden, vaikka hän kuinka pyrkisi sitä kohti – tästä huolimatta hän yrittää eikä ole mitään syytä uskoa etteikö hän näyttelijänä etsisi autenttisuutta; Gracie on sekä kietoutunut omiin fantasioihinsa että välittää niitä eteenpäin, mutta samalla hän on oikeasti rakastunut hyväksikäyttämään aviomieheensä. Tässä piilee myös jonkinlainen syvempi tragedia, sillä vaikka elokuva käyttää mustan huumorin keinoja ja pakottaa katsojaa ottamaan vaihtelevasti etäisyyttä, yhtään henkilöhahmoa ei suoraan redusoida vain yhteen määrittävään piirteeseen.
Hiljalleen kehittyvän ja sävyltään levottoman teoksen parasta antia on Charles Meltonin hahmon kasvu Portmanin ja Mooren alta. Yllätys piilee siinä, miten Meltonin roolisuoritus ylittää veteraanien hienot hahmotukset, ja kuinka hän asettuu elokuvan emotionaaliseksi keskukseksi. Sekä elokuvan tekniseen puoleen liittyvän että sen tarinaan liittyvän tason välillä on outoa symmetriaa; kuten näyttelijänsä altavastaaja Melton, myös roolihahmo Joe määrittyy ensin suhteessa voimakkaisiin naisiin ja teos seuraa hänen verkkaista pyristelyään kohti itsenäisyyttä. Aluksi, kun Haynes kiinnittää katsojan huomion Elizabethin ja Gracien väliseen hiljaiseen mittelöön, hän on selvästi sivuhahmo, mutta voimakkaimmilleen May December pääsee silloin, kun tämä hiljainen ääni nousee taustalta esiin tasavertaiseksi osaksi polyfonisen teoksen kudelmaa. Nerokkuus piilee siinä, miten Haynes antaa suorituksen kypsyä ja väristä taustalla ikään kuin viulun ennen sooloa.
Toki osa Meltonin roolisuorituksen tehokkuutta ja loistoa liittyy tapaan, jolla elokuva itsessään on kirjoitettu, ja jolla se liikkuu eri perspektiivien välillä, mutta väärän näyttelijän kanssa tulos ei olisi näin koskettava. Joen hiljaisesta avautumisesta tulee Meltonin pääseminen parhaimmilleen näyttelijänä, molemmat puhkeavat kukkaan samassa kohtaa, ja näin todellisuus ja elokuva tulevat yhteen ainutlaatuisella tavalla. Ei ole yllättävää, että monet elokuvantekijät ovat painottaneet sitä, miten tärkeää on löytää oikea näyttelijä rooliin – harvoin tosin roolituksen nerokkuutta pääsee todistamaan tällä intensiteetillä.
Haynes (mm. teoksissaan Kaukana taivaasta, 2002, ja Carol, 2015) on urallaan toistuvasti lainannut inspiraatiota Douglas Sirkin melodraamoista, joihin punoutuu ironisia kulutusyhteiskunnan ja yläluokan kritiikin vivahteita, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun hänen elokuvansa seisoo selkeämmin esikuvasta omillaan. Tähän vaikuttaa huumorista riippumaton vakavuus, jolla Haynes suhtautuu tarinan psykologisiin piirteisiin ja hahmojen lihavoittamiseen. Nimenomaan hahmoihin liittyvät yksityiskohdat ja ristiriidat tekevät May Decemberistä enemmän kuin yksiulotteisen sensaatiohakuisuuden ja taiteen varjossa tehdyn hyväksikäytön satiirin. On myös huomattavaa, että Elizabeth mainitsee tekevänsä indie-elokuvaa eikä suurta produktiota, mikä vahvistaa sen, että Haynes ei ole tekemässä suinkaan Hollywood-satiiria.
May Decemberin kärjekkäimmässä taiteentekemiseen liittyvässä kritiikissä ei ole yhtä vahvasti kyse viihdeteollisuudesta (elämän”tarinoiden” rahallistamisesta) kuin näyttelijän työhön liittyvästä dynamiikasta ja voimasuhteista, jotka eivät synny luonnostaan työn mukana, vaan joita näyttelijät saattavat itse käyttää hyväkseen ja pönkittää. Haynesin suurin onnistuminen onkin siinä, miten May December välttää vanhoihin kaavoihin kangistumista pienillä keinoilla. Se ei missään nimessä halua tulla redusoiduksi ainoastaan mustaksi komediaksi, satiiriksi tai traumafiktioksi. Hiljainen ja tasainen rytmi, jolla Haynes navigoi katseiden, eleiden ja tunteenpurskausten välillä kumuloituu musertavaksi oivallukseksi siitä, että yksilö ei välttämättä hallitsekaan elämäänsä niin hyvin kuin kuvitteli.
Elokuvablogi El Sur 